I was Born To Run

Ystävän pyynnöstä tuli tässä lähdettyä lenkille. Edellisestä juoksukerrasta olikin jo tovi kun polvi ei juoksemisesta pidä. Lenkki ei ollut kauhean pitkä, vain 4 km mutta se taivallettiin melko reipasta tahtia, kovempaa kuin normaalisti itsekseni juoksen. Vaan mikäpä oli juostessa kun henki kulki, kylkeen ei pistänyt eikä polvikaan oireillut - ei lenkin aikana eikä sen jälkeenkään. Päätinkin että aloittelen varovasti taas lenkkeilyt, vaikka alkuun vain kerran viikossa...

Valitettavasti vain lenkki oli unta jonka näin viime yönä. Polvi ei todellakaan ole siinä kunnossa että sillä yhtään juoksuaskelta otettaisiin.

Kaikki tupakoinnin lopettaneet näkevät jossain vaiheessa sen unen missä he ostavat askin savukkeita ärrältä ja kiskovat antaumuksella sauhuja keuhkoihinsa. Siinä unessa tupakansavu ei yskitä eikä haise pahalle.

Voiko ihminen oikeasti kaivata juoksemistakin niin paljon että näkee siitä unta, vieläpä sellaista missä juokseminen on ihanaa ja askel keveä? Ja voiko juoksemista kaivata niin paljon että näkee juoksu-unen eikä tuota tupakkaunta vaikka juuri viikon verran on ollut tupakoimattakin?

Alitajunta on ihmeellinen vekotin joka sekoittaa uniimme kaiken kokemamme. Ehkä tuokin uni tuli hyvien ystävien (ja lenkkikavereiden) tapaamisesta viime viikonloppuna. Tai ehkä tuo uni oli sittenkin se tupakkauni ja alitajuntani vain sekoitti sen juoksemiseen.. No, ainakaan siitä ei tullut valveille saakka seurannutta morkkista lankeamisesta, kuten siitä tupakointiunesta yleensä tulee!

Näitä miettien lounaalle!